Kriisipsykologia – Lapsen traumaattinen kriisi

“Suojelluimmatkaan lapset eivät välty elämän iskuilta. Eri ikävaiheista juuri lapsuudessa trauman kokemisen todennäköisyys on suurin. ” Näin avaa Soili Poijula teoksensa Lapsi ja kriisi: Selviytymisen tukeminen (Poijula 2016: 6). Kohtaamme paljon lapsia elämme aikana eri yhteyksissä: monet kasvattavat omia lapsia, toiset kohtaavat heitä työnsä puolesta. Olemmehan itsekin olleet joskus lapsia. Kuinka monella meistä on kuitenkaan oikeanlaisia keinoja auttaa lasta traumaattisen kriisin käsittelyssä? Onko sinua osattu auttaa lapsuudessa, jos olet kohdannut kriisin?

Aikuisten on monesti vaikea tunnistaa ja ymmärtää lapsen avun tarvetta; lasten oireilua ja kärsimystä saatetaan väheksyä (Poijula 2016: 8). Myös lasten kykyä huomata ja havaita tapahtumia aliarvioidaan. Aikuiset saattavat ajatella, ettei lapselle tarvitse kertoa koko totuutta ja, että hän tajuaa traumaattiset tapahtumat vain pinnallisesti ja unohtaa ne helposti. Myös lasten kykyä käsitellä järkyttäviä tapahtumia ja toipua traumaattisista kokemuksista aliarvioidaan, vaikka itse asiassa lapset toipuvat traumaattisesta kokemuksesta nopeammin ja paremmin kuin aikuiset, jos heille vain annetaan optimaalinen mahdollisuus käsitellä kokemuksiaan. (Saari 2000: 251-252.) Mahdollisuuden antaminen käsittelyyn onkin erityisen tärkeää, sillä vaikeiden elämänkokemusten kasautuminen lisää riskiä sairastua psyykkisesti tai fyysisesti. Käsittelemättömät ja hoitamattomat traumat ja menetykset altistavat jopa ylisukupolvisille kielteisille kehityskuluille. (Poijula 2016: 7-8.)

”Lapsilla on ilmiömäinen kyky käsitellä järkyttäviä kokemuksia, mutta he tarvitsevat siihen aina aikuisen apua ja tukea” (Saari 2000: 272). Lasten avunsaaminen kriiseissä on siis aikuisten vastuulla; auttaminen kannattaa silloinkin, kun traumaattisesta tapahtumasta on kulunut aikaa, vielä vuosienkin päästä. Traumaattisia tapahtumia on monenlaisia, kuten vanhemman sairaus tai kuolema, onnettomuuteen joutuminen tai sen todistaminen, lapsen oma vakava sairastuminen, altistuminen perheväkivallalle tai perheen hajoaminen vanhempien eron vuoksi. Tosiasioiden tunteminen ja todellisuuden kohtaaminen on traumoista selviytymisen perusta. Lapset tarvitsevat kriisitilanteessa aikuisten turvaa ja suojelua sekä ymmärrystä tapahtuneesta. Lapsille tulisi myös opettaa kriisivalmiutta, jolla voidaan auttaa lasta etukäteen sopeutumaan elämässä tapahtuviin vastoinkäymisiin. Toisaalta on esitetty, että lasta ei saisi suojella liikaa, jotta hänelle pääsee muodostumaan vastustuskykyyn rinnastettava resilienssi, joka auttaa lasta selviytymään paremmin vastoinkäymisissä ja kehittää sitkeyttä. (Poijula 2016: 6-13.)

Lapsille ei ole kehitetty erillistä teoriaa kriisin kohtaamiseen, vaan heidän kohdallaan sovelletaan aikuisten kriisiteorioita. Kriisiteorioita on erilaisia, mutta käytetyin on nykyisin integroitu kriisin teoria, jossa yhdistetään erilaisia kriisissä olevan tarpeisiin soveltuvia lähestymistapoja ja menetelmiä. (Poijula 2016: 45-46.) Traumaattinen kriisi määritellään tilanteeksi, jossa yksilö kohtaa ulkoisen tapahtuman, joka uhkaa hänen fyysistä olemassaoloaan, sosiaalista identiteettiään ja turvallisuuttaan tai tyydytysmahdollisuuksiaan (Poijula 2016: 51). Traumaattisen kriisistä voidaan teoreettisesti erottaa neljä eri vaihetta: sokki, reaktio, läpityöskentely ja integraatio. Elävän elämässä kriisiprosessi kuitenkin vaihtelee yksilöllisesti. Lasten kriisiä on hyödyllisempää tarkastella yksikertaisemmalla mallilla: kriisillä on alku, keskikohta ja loppu. Kriisin alku muodostuu sokista ja reagoinnista, ja on yleensä tunnistettavissa. Muut vaiheet eivät sen sijaan erotu toisistaan selkeästi ja ovat usein päällekkäisiä. (Poijula 2016: 52-53.)

Lasten auttamisessa tarvitaan myötätuntoista empatiaa, rohkeutta, halua auttaa sekä tietoa ja keinoja. Asiantuntijoilla on kaksoisrooli: heidän tehtävänsä on ohjata vanhempia ja lapselle läheisiä aikuisia kriisituen antamiseen sekä tarvittaessa kohdata ja auttaa lapsia suoraan näiden omina kriisityöntekijöinä tai psykoterapeutteina. (Poijula 2016: 16-17.) Lasten traumaattisia kokemuksia voidaan aikuisten tapaan käsitellä psykologisissä debriefing- eli jälkipuinti-istunnoissa. Näitä voidaan järjestää perheen kesken tai lasten omissa istunnoissa, jos  traumaattinen tapahtuma koskettaa useampaa lasta. Istunnossa käydään ensin huolellisesti läpi faktavaihe, jonka jälkeen annetaan tilaa ajatuksille ja tunteille; lopussa istunto päätetään. Silloin kun istunnossa on osanottajina lasten vanhempia, käsittelyssä on aina miten lapset reagoivat traumaattisiin tapahtumiin ja miten heidän kanssaan tulisi käsitellä tapahtumaa. Jos vanhemmat eivät itse pysty kohtaamaan vaikeita tunteitaan ja ajatuksiaan, he eivät pysty myöskään auttamaan lapsiaan. (Saari 2000: 268-273.)

Lapsilla on myös omia tapoja käsitellä traumaattisia kokemuksia, joita aikuiset voivat tukea ja edistää. Yksi käsittelytapa on leikit, joiden kautta puretaan paineita, käydään tapahtumaa uudelleen läpi ja tarkastellaan sitä eri näkökulmista. Leikit perustuvat mielikuvitukseen, joka auttaa traumaattisen kokemuksen läpikäynnissä. Leikin lisäksi lapset voivat käsitellä traumaattista kokemusta mielikuvaharjoituksilla sekä piirtämällä. Vanhemmilla lapsilla kirjoittaminen saattaa olla toimivin käsittelykeino. (Saari 2000: 266.)

Jos lapset eivät saa riittävää tukea, eivätkä pysty toipumaan traumaattisesta kokemuksestaan, heille syntyy todennäköisesti traumasta haitallisia pitkäaikaisvaikutuksia. Pitkäaikaisvaikutukset voivat esiintyä eri muodoissa; tyypillistä on, että lapsi taantuu aikaisempien kehitysvaiheiden tasolle. Lapset voivat olla levottomia ja heillä voi esiintyä keskittymisvaikeuksia, jotka heijastuvat negatiivisesti koulumenestykseen. Myös somaattiset vaivat kuten päänsärky, lihassärky ja vatsavaivat ovat tyypillisiä traumaattisten kokemusten jälkeen. (Saari 2000: 263-264.) Lapsen kriisiä voi kuvata kokemuksena, jossa ongelmat ovat liian vaikeita kestettäväksi ja lapsi reagoi ahdistumalla, tulemalla surulliseksi tai ärtyisäksi. Hänen voi olla vaikea saada unta. Traumaattiset tapahtumat tuottavat tietoa, joka ei sovi lapsen sisäiseen ajattelumalliin; tästä seuraa stressireaktio ja tarve uudistaa ajattelumallia uuteen kokemukseen sopivaksi. Myös traumaattisen kokemuksen tunnevaikutus täytyy imeyttää kognitiivisesti, jotta muut kokemukset voivat edetä häiriöttä. (Poijula 2016: 63-65.)

Traumaattisen kriisin käsittely voi olla monimutkainen ja aikaa vievä psykologinen prosessi, jota pyritään käsittelemään altistamalla lapsi elämään traumaattinen kokemus mielessään uudelleen. Voidaan puhua ns. pelkoverkoston aktivoitumisesta. Alkuun vahvistetaan lapsen kehon ja mielen säätelyn keinoja sekä traumaoireiden lievittämistä ja hallinnan itseapumenetelmiä. Näiden pohjalta voidaan koettu trauma palauttaa mieleen ja altistumisen avulla auttaa lasta vapautumaan sen aiheuttamista vaikutuksista – lapsi rakentaa traumakertomuksen, joka yhdistyy hänen elämäntarinaansa. Näin hän voi jättää trauman taakseen. (Poijula 2016: 64-68.) Kriisin jälkeen paras lopputulos on toimintakykyisyyden vahvistuminen siten, että lapsen selviytymisvoimavarat ja –kyvyt ovat kehittyneet ja vahvistuneet aikaisempaa paremmiksi (Poijula 2016: 59).

Lapset ovat kriisin kohdatessaan hyvin haavoittuvaisessa asemassa, mutta oikealla avulla oikeaan aikaan heistä voi kehittyä kriisin kautta vahvempia ja sitkeämpiä yksilöitä kuin ilman kriisin kokemista. Kun niin monet kokevat lapsuudessa traumaattisen kriisin, on helpottavaa tiedostaa, että niistä selviää, kunhan traumaattiset kokemukset osataan käsitellä. Ihmisen mieli on niin viisas, että se osaa suojella meitä traumatisoivilta tekijöiltä, mutta hoitamattomana niin petollinen, että se voi sairastuttaa meidät.

Vanhempien ja muiden lapsen ympärillä olevien aikuisten tulisi tunnistaa lapsen kriisin tunnusmerkit varhain. Tässä korostuu myös kriisityön ammattilaisten osuus, etenkin välillisesti. Kriisityön ammattilaiset voisivatkin kehittää lapsille suunnattua ennaltaehkäisevää kriisityötä, jota voitaisiin tarjota sekä aikuisille että lapsille esimerkiksi kouluissa, harrastusryhmissä tai vanhempainilloissa. Tämän kaltaista toimintaa löytyykin jo ainakin HelsinkiMissiolta, Nuorten kriisipisteestä, joka tekee yhteistyötä oppilaitosten kanssa tavoitteenaan ennaltaehkäisevä vaikuttamistyö nuorten parissa. Kriisipisteen toiminta on suunnattu 12–29-vuotiaille nuorille. Ehkä alakouluikäisille ja heidän opettajilleen ja vanhemmilleen voisi kehittää samankaltaisia, matalan kynnyksen toimintamalleja ja työvälineitä kriisien ennaltaehkäisyyn.

Linkki HelsinkiMission, Nuorten kriisipisteen sivuille:

https://www.helsinkimissio.fi/nuorten-kriisipiste/oppilaitosyhteistyo

Lähteet

Poijula, Soili 2016. Lapsi ja kriisi: Selviytymisen tukeminen. Kirjapaja, Helsinki. Sähkökirjalaitos.

Saari, Salli 2000. Kuin salama kirkkaalta taivaalta: Kriisit ja niistä selviytyminen. Viides painos. Otavan Kirjapaino Oy, Keuruu.